Perjantaiksi näytti osuvan hyvät ennusmerkit kohdalleen; täysikuu ja ilmapainekin lievässä nousussa. Haukiongelle siis.
Täkyjäkin oli vielä hyvin jäljellä edelliseltä reissulta, joten niiden hankkimisesta ei tarvinnut huolehtia.
Perillä rannassa virittelin alkuun pari pohjaonkea. Lisäksi vein yhden koho-ongen pienen matkan päähän, niin että näin kohon hyvin koko ajan.
Ja silloin se alkoi. Nimittäin juuri kun olin saanut koho-ongen pyyntiin kuului toisen pohjaongen hälyttimestä piippaus. Sitten toinen ja heti perään kolmas. Olin hetkessä paikalla. Kelalta meni hiljalleen siimaa ulos. Tsekkasin jarrun, kiristin varovasti ja tein tartutuksen. Tai ainakin yritin tehdä, sillä kala pääsi muutaman sekunnin kuluttua irti. Häh, ei voi olla totta. Otti lievästi sanottuna päähän.
No, ei muuta kuin syötti uudestaan samaan paikkaan ja vapa hälyttimen päälle. Kului ehkä viisi sekuntia ja taas meni siimaa ulos. Annoin kalan viedä n. 10 sekuntia. Sitten tartutus ja taas irti. Voi saakelin saakeli! Mitä ihmettä, enkö mä enää osaa onkia haukia?
Heitin särkisyötillä varustetun onkeni taas samaan kohtaan. Päässä pyöri äskeiset tapahtumat; mulle oli annettu kaksi mahdollisuutta ja olin sössinyt ne kummatkin. Missä oikein oli vika. Itsetutkiskelut loppui kuitenkin lyhyeen, kun baitrunneri alkoi taas tikittää. Kolmas tärppi samasta paikasta samaan vapaan ja alle viiden minuutin sisään. Tämä on pakko saada ylös. Tällä kertaa annoin kalan viedä vähän pitempään, nyt piti pelata varman pälle. Noin 20 sekunnin kuluttua tein vastaiskun. Siman päässä ei kuitenkaan ollut enää mitään, ei edes särkeä.
Mitäs peliä tämä nyt oikeen on. Onkohan ne edes haukia, vai olisiko ne… mateita?
Samat kuviot toistui vielä kaksi kertaa. Lopulta sain vahvistuksen epäilyilleni, kun vedestä nousi reilu kiloinen made. Mateita tosiaan, olinhan mä saanut niitä täältä ennenkin.
Madetärppejä tuli vähän väliä ja aina suunnilleen samasta kohdasta. Jatkoin kuitenkin haukirigeillä, sillä niitähän mä olin tullut yrittämään.
Haukia ei kuitenkaan tullut, ei ainuttakaan. Mateita sen sijaan onnistuin saamaan neljä kappaletta. Yhden mateen jouduin ottamaan, kun se oli ehtinyt nielaista koukun liian syvälle. Muut kalat lähti tottakai kasvamaan.
Ottamaani madetta peratessa löytyi sen mahasta pikku ylläri, siellä oli nimittäin kahden sammakon jäänteet. Toinen niistä oli vielä ihan tunnistettavassa kunnossakin, toisesta taas ei ollut jäljellä paljo muuta kuin reisiluut. Luulisi tollaisella sapuskalla mateiden kasvavan.
Pitää varmaan mennä tässä joku päivä uudestaan paikalle, tällä kertaa madeonkien kanssa.